perjantai 11. elokuuta 2017

Harry Potter ja viisasten kivi - J.K. Rowling

Harry Potter elää ankeaa ja yksinäistä elämää tätinsä perheen luona, kunnes yhdentenätoista syntymäpäivänään hän saa odottamattoman kirjeen. Harry saa kuulla olevansa velho, jolle on varattu paikka Tylypahkan noitien ja velhojen koulusta. Samalla hänelle selviää, että hän on kuuluisa. Harry oli vasta yksivuotias, kun taikayhteisön voimakkain ja pelätyin pimeyden velho lordi Voldemort kukistui yrittäessään tappaa hänet. Merkiksi tilanteesta jäi salamanmuotoinen arpi otsaan ja häilyväksi muistoksi välähdys vihreää valoa.


Kukaan ei osaa selittää, miten Harry jäi henkiin, mutta koko velhomaailma tuntee hänen tarinansa ja pitää häntä sankarina. Harryn elämä muuttuu täysin, kun hän pääsee kaltaistensa joukkoon. Hän oppii lukemattomia uusia taitoja, tutustuu maailmaan johon hän oikeasti kuuluu ja saa ystäviä ensimmäistä kertaa elämässään. 



Kaikki ei kuitenkaan ole helppoa Tylypahkassakaan. Ihailijoiden lisäksi Harry kohtaa ihmisiä, jotka eivät suhtaudu häneen yhtä suopeasti. Äkkiä käy myös selväksi, että koulussa on tekeillä jotain kummallista: miksi rehtori Dumbledore kielsi oppilaita liikkumasta kolmannen kerroksen käytävässä? Entä kuka murtautui velhojen pankkiin ja minkälaisin aikein? Mitä enemmän Harry tutkii näitä omituisia tapahtumia ystäviensä kanssa, sitä vakavammin hän joutuu kysymään itseltään, onko taistelu Voldemortia vastaan sittenkään vielä ohi.



* * *

Kesäkuussa päätin, että ryhdyn lukemaan Pottereita uudestaan heti Suomeen palattuani. Päätös syntyi ennen kaikkea luovuuden elpymisen seurauksena: kun aloin taas työstää romaanikäsikirjoitusta, tuntui lähes velvollisuudelta palata siihen maailmaan, joka vuosia sitten sai minut ymmärtämään, miksi haluan kirjoittaa. Hiljattain tuli kuluneeksi 20 vuotta sarjan ensimmäisen osan julkaisemisesta, minkä takia uusintakierros on myös eräänlainen kunnianosoitus J.K. Rowlingille ja Potter-sarjalle. Elokuvatkin täytyy tietenkin katsoa kertaalleen, mutta keskitytään kirjoihin ensin.

Vaikka olen 24-vuotias, Harry Potter ja viisasten kivi lumoaa minut yhtä täydellisesti kuin aina ennenkin. En osaa päättää, mitä ihastelisin eniten: henkilöitä, Viistokujaa, Irvetaa, Tylypahkaa, huumoria, lukemattomia taikamaailman yksityiskohtia, kielenkäyttöä, huispausta, kirjassa syntyviä ystävyyssuhteita vai sitä kuinka nerokkaasti tämä suuri tarina alkaa. Viisasten kivi imaisee minut omaan maailmansa täysin, vaikka olen lukenut sen niin monta kertaa että olen mennyt laskuissa sekaisin - varmaankin kymmeniä kertoja. Koen lukiessani valtavan määrän erilaisia tunteita. Nauran, ärsyynnyn, rentoudun, yllätyn, vihastun ja melkein itkenkin. Jossain vaiheessa alkaa naurattaa ihan vain sen takia, että kokemus on vieläkin näin kokonaisvaltainen. 

Jo yksin se, että kirja voi tehdä ihmisen näin onnelliseksi, on hämmästyttävää. Mutta vielä hämmästyttävämpää on se, että tämä kirjallinen hurmos säilyy lukukerrasta toiseen, vaikka lukija itse kehittyy koko ajan. Miten tämä on mahdollista?

Tämänkertaisen kokemuksen perusteella mieleen tulee ainakin kaksi tärkeää tekijää:

  1. Viisasten kivi on todella monipuolinen, vaikka onkin vasta alku valtavalle tarinalle. Toisin sanoen tarinassa on tarttumapintaa: paljon kiinnostavia henkilöitä, useita kiehtovia tapahtumapaikkoja, runsaasti huumoria, tärkeitä teemoja ja paljon sellaisia asioita, esineitä ja olentoja joita ei kohtaa missään toisessa kirjassa/sarjassa. Rowling on upottanut romaaniin uskomattoman määrän tärkeitä ja mielenkiintoisia yksityiskohtia (huomattavasti enemmän kuin muistin) ja kaiken lisäksi onnistunut tekemään sen niin, ettei juonenkulku kärsi siitä lainkaan. Tämä on merkittävä huomio myös siksi, että Viisasten kivi on melko lyhyt (kovakantinen painos 335 sivua).
  2. Tarina on niin viaton ja sympaattinen, ettei siitä voi olla nauttimatta. Kaikki on päähenkilöille uutta ja ihmeellistä eikä taikamaailman tulevista huolista ole vielä tietoakaan. Erityisesti Harryn onnellisuus tarttuu lukijaan, joka tutustuu taikuuteen ja velhoyhteisöön yhdessä hänen kanssaan. Suurin osa keskeisistä henkilöistä on vielä lapsia, joiden mieleen ei mahdu aikuisten murheita. Harry, Ron ja Hermione kohtaavat kyllä kaikenlaisia kommelluksia, mutta ne ovat enimmäkseen aivan harmittomia ja hassuja. Viisasten kiven lukeminen on ihana sukellus sellaiseen maailmaan, jossa pahuudella ei ole vielä valtaa.
Lisäksi tulin ajatelleeksi sitä, kuinka kokonainen Harry Potterin maailma on jo tässä vaiheessa, vaikka puhutaan sarjan ensimmäisestä ja ensisijaisesti lapsille kirjoitetusta kirjasta. Rowling luo taikamaailman perustukset pukeutumismuotia ja historiallisia henkilöitä myöten. Tietenkin Viisasten kivi on vasta pintaraapaisu ja juonellisesti hyvin yksinkertainen verrattuna sarjan muihin osiin, mutta laadukas yhtä kaikki.

Kirjailijan lahjakkuus on havaittavissa myös sellaisista yksityiskohdista, joiden merkitys ei aluksi tunnu suurelta mutta joilla on suora yhteys joko kirjan tuleviin juonenkäänteisiin tai jatko-osien tapahtumiin. Jotkut niistä viittaavat jopa päätösosaan, mikä on kerta kaikkiaan nerokasta. Esimerkiksi keskustelu, jonka Harry käy herra Ollivanderin kanssa taikasauvaa ostaessaan - kuka olisi arvannut, kuinka tärkeää informaatiota siinä jo sivuttiin? Puhumattakaan näkymättömyysviitasta, jota tarinan alkumetreillä käytetään sekä huvin että mysteerien ratkomisen apuvälineenä, mutta joka sarjan lopussa osoittautuu erittäin vahvaksi ja tärkeäksi taikaesineeksi.
Rowlingin henkilökuvaus on alusta lähtien mestarin työtä. Hänellä on kyky luoda kokonaisia mielikuvia muutamalla virkkeellä tai kappaleella; henkilöt heräävät välittömästi eloon ja lukijan mielessä syntyy lähes aukoton käsitys sekä heidän persoonallisuudestaan että ulkoisesta olemuksestaan. Rowlingin tyylille on ominaista myös lämpö ja huumori. Erityisesti Viisasten kiven kerronta nojaa näihin ominaisuuksiin, minkä ansiosta lukiessaan saa hymähdellä ja nauraa vähän väliä. 

Tähän huumoriin sisältyy usein myös pieni piikki silloin, kun kuvailun kohteena on joku ei-niin-mukava henkilö. Lukija tutustuu ensimmäiseksi Harryn sukulaisperheeseen, jota kuvaillessaan Rowling ei todellakaan säästele mitään. Dursleyt ovat epämiellyttäviä ihmisiä ulkonäköä myöten. He inhoavat kaikkea tavallisesta poikkeavaa, varsinkin jos siihen liittyy hiukkanenkin mielikuvitusta. Taikuus on sekä Petunialle että Vernonille pahinta myrkkyä maailmassa, ja heidän pahin pelkonsa onkin, että joku jonain päivänä yhdistää heidät Harryn vanhempiin.

Dursleyt sortuvat useisiin hullunkurisiin ja järjettömiin tekoihin sulkeakseen taikuuden elämänsä ulkopuolelle. Vernon esimerkiksi pakottaa koko porukan pakenemaan myrskyiselle luodolle, jotta Harry ei saisi käsiinsä Tylypahkasta lähetettyä kirjettä ja samalla tutustuisi oikeaan identiteettiinsä. Vernon uskottelee itselleen, että taikuuden voi kitkeä pois Harrysta häijyydellä ja salaisuuksilla, mutta on tietenkin väärässä. Lopulta Harry saa kirjeensä ja Durleyt joutuvat myöntämään tappionsa.  

Huumorin takana on kuitenkin vakavaa asiaa. Harrya kohdellaan hirvittävillä tavoilla väärin koko hänen lapsuutensa ajan. Petunia ja Vernon syrjivät ja parjaavat Harrya jatkuvasti vain siksi, että Harryn suonissa virtaa taikuus. He pakottavat Harryn nukkumaan ahtaassa komerossa portaiden alla, pukeutumaan vanhoihin rääsyihin ja pärjäämään aivan liian vähäisellä ravinnolla. Heillä on myös Harryn ikäinen poika, Dudley, jota he hemmottelevat ylenpalttisesti ja jota he suorastaan rohkaisevat kiusaamaan Harrya. Dudleylla on totaalinen valta vanhempiinsa nähden ja hän käyttää tätä valtaa taitavasti hyväkseen. Hänen käytöksensä on raivostuttavaa, mutta olen vielä vihaisempi hänen vanhemmilleen. Jos Petunia ja Vernon olisivat suhtautuneet Harryyn toisella tavalla, Dudley olisi todennäköisemmin oppinut arvostamaan sekä Harrya että erilaisuutta.

Tilanteesta tekee vielä epäoikeudenmukaisemman se, että Harry ei missään tapauksessa ansaitse saamaansa kohtelua. Hän on hyväsydäminen ja kohtelias aina kun hänelle annetaan tilaisuus siihen, mutta Dursleyt eivät suostu näkemään näitä ominaisuuksia. Petunian vihan taustalla on kateus Harryn äitiä kohtaan, Vernon puolestaan on ennen kaikkea tuomitseva ja ahdasmielinen. Harry siis kärsii kahden aikuisen ihmisen ongelmien ja asennevammojen - ja ennen kaikkea surkean vanhemmuuden - takia. 

Mutta, enemmän kuin mitään muuta, Harry Potter ja viisasten kivi on tarina siitä, kuinka Harry tutustuu parhaisiin ystäviinsä Roniin ja Hermioneen. Kirjassa alkaa ystävyys, josta voisi kirjoittaa loputtomiin ja joka ei ole vielä kohdannut vertaistaan (ainakaan minun silmissäni). Syvennyn tähän aiheeseen kuitenkin tarkemmin vasta jatko-osien yhteydessä, jotta tämä postaus ei paisu tolkuttoman pitkäksi. Nyt raapaisen vain perustuksia.

Harry, Ron ja Hermione muodostavat mahtavan kolmikon muunmuassa siksi, että he kaikki ovat niin aitoja vahvuuksineen ja heikkouksineen. Heidän tunteisiinsa helppo samastua, sillä he kamppailevat hyvin universaaleja ongelmia vastaan. He myös täydentävät toisiaan täydellisesti, minkä ansiosta heillä kaikilla on tasa-arvoinen asema toisiinsa nähden.

Harryn epävarmuuden lähde on ilmeinen; koska hän ei ole koskaan tuntenut vanhempiaan hän ei täysin tiedä, mistä hän on tullut, toisin sanoen, mistä hänen ominaisuutensa ovat peräisin. Samasta syystä hän ei ole voinut millään valmistautua velhomaailman mukana tuleviin haasteisiin ja muutoksiin. Hänen identiteettinsä on kaiken uuden keskellä erityisen hauras, koska se on aikaisemmin perustunut valheeseen. Harryn kannalta myös kuuluisuus pelottavaa. Tuhannet ja taas tuhannet ihmiset odottavat häneltä lisää urotekoja, vaikka kukaan ei sitä suoraan sanokaan. Hämmennys on jatkuvasti läsnä hänen sielussaan, eikä ihme - muuttuuhan hänen elämänsä ja häntä ympäröivien ihmisten asenne päinvastaiseksi entiseen verrattuna.

Harryn suurimpia vahvuuksia ovat rohkeus, päättäväisyys ja lojaalius. Hänellä on kyky erottaa aito hyvyys valheellisesta ja hän on tarpeeksi vahva seistäkseen ystäviensä rinnalla silloinkin, kun häntä koetellaan. Luontainen rohkeus auttaa häntä kohtaamaan uudet tilanteet positiivisin mielin. Itsevarmuus alkaa kasvaa, kun Harry havaitsee olevansa loistava lentäjä (tästäkin lisää tuonnempana).

Ron puolestaan on suuren velhoperheen kuudes lapsi ja samalla perheen pojista nuorin. Hän on kasvanut veljiensä saavutusten varjossa ja tuntee siksi suorituspaineita. Toinen huonommuudentunnetta lisäävä tekijä on köyhyys, josta koko hänen perheensä kärsii. Rowling osoittaa taitavasti, kuinka raha hallitsee maailmaa ja mitä helposti tapahtuu ihmisille, joilla sitä sitä ei ole: Ronin perhe joutuu epäreilun väheksynnän kohteeksi jatkuvasti. Tilannetta ei auta sekään, että Ron ei ole järin kovahermoinen. Ronilla on kuitenkin enemmän vahvuuksia kuin ensisilmäyksellä arvaisi. Hänellä on maalaisjärkeä, josta on monta kertaa merkittävää hyötyä. Hän on myös erittäin rehellinen ja reilu persoona, vaikka usein sanoo ja tekee jotain ja ajattelee vasta sitten.

Hermione herättää koulutovereissaan negatiivisia tunteita olemalla hyvä kaikessa ja tekemällä osaamisensa selväksi joka käänteessä. On ymmärrettävää, että tällainen käytös ärsyttää, vaikka Hermione ei korosta taitojaan pahuuttaan. Jästisyntyisenä (ja joidenkin mielestä alempiarvoisena) oppilaana Hermione kohtaa sellaisia paineita, joita monilla muilla ei ole. Ensimmäisenä kouluvuonna hänellä on selvästi tarve todistaa, että hän kuuluu joukkoon syntyperästään huolimatta. Hermionessa tapahtuu vuoden aikana huomattavaa henkistä kehitystä: ystävystyttyään Harryn ja Ronin kanssa hän oppii ymmärtämään ystävyyden arvon ja tajuaa, että älykkyys ei ole kaikki kaikessa.

Henkilöiden jälkeen parasta on ehdottomasti kirjassa esitellyt tapahtumapaikat, ennen kaikkea Tylypahkan koulu. Tylypahkaa kiehtovampaa tapahtumapaikkaa saa hakea. Valtavasta linnasta löytyy aina uusia käytäviä joilla seikkailla ja taikuus ilmenee lukemattomilla toinen toistaan hauskemmilla tavoilla. Ihmiset liikkuvat valokuvissa ja tauluissa, maalausten kohteet osaavat puhua, haarniskat voivat herätä henkiin, huoneissa liihottelee sivistyneitä aaveita, ruoka ilmestyy itsestään pöytään, ruokasalissa on loihdittu katto... Oppilaiden lukujärjestykset ovat täynnä kiehtovia oppiaineita ja oppikirjoilla on osuvia, hauskoja nimiä. Kaiken lisäksi tunnelma on ihastuttavan koulumainen, että lukiessaan voi uskoa olevansa yksi oppilaista, joiden suurin huolenaihe on rästiin jäänyt taikajuomien aine. Tylypahkaa ympäröivä jylhä luonto vielä vahvistaa tunnelmaa. 

Juonellisesti Viisasten kivi on melko yksinkertainen, mutta ei missään nimessä tylsä. Tapahtumat painottuvat Harryn elämän ja velhomaailman esittelyyn, ja tietysti viisasten kiven mysteerin ratkaisemiseen. Varsinaisesti sarja pääsee käyntiin seuraavassa osassa, joka on jo monimutkaisempi. Parasta juonessa on sen johdonmukaisuus ja tietynlainen lukijan, hmm, ei voi sanoa ohjaileminen, mutta auttaminen. Rowling esittelee ensin jonkin asian melkein kuin ohimennen, ja kun sitten tapahtuu jotain kummallista, lukija tajuaa miksi se on kummallista juuri siksi, että asiaa on sivuttu jo aikaisemmin. Tajusiko tuosta nyt mitään??

Nyt on paras lopettaa tämä teksti. Nämä ajatukset ovat vain murto-osa siitä, mitä voisin kirjasta sanoa, mutta jotain täytyy jättää tulevaisuuteen. Sarjan seuraavan osan yhteydessä kirjoitan Draco Malfoysta ja Kalkaroksesta, Harryn arkkivihollisista, ja pohdin epäoikeudenmukaisia tapahtumaketjuja Hagridin kautta. Pysykää siis linjoilla, jos Potter-aiheet kiinnostavat.

5/5, tietenkin! <3

2 kommenttia:

  1. Kiitos tän sun postauksen, tekis mieli aloittaa tää sarja TAAS. Pakko vielä malttaa myöhemmälle syksyyn :'D Ja pakko sanoa, että oot ihailtavan hyvin pohtinut nää kaikki asiat, tätä postausta oli ilo lukea!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuttu juttu, Potter-kiusauksia tuntuu tulevan vastaan vähän väliä :D Ja joka kerta ei vaan voi aloittaa uutta kierrosta...

      Kiitos paljon, mahtavaa että tykkäsit! :) Pyrin saamaan Salaisuuksien kammiosta jutun ulos ens viikolla, joten stay tuned for more!

      Poista